Vastuun kantaminen ja usko omiin voimiin

Kuvan miehet eivät liity juttuun

Tuossa eräs päivä Jyväskylän uimahallilla käydessä törmäsin saunassa mieheen, jonka asenne alkoi harmittaa. Olimme käyneet keskustelua äijäköörillä mm siitä, että mitenkä savusauna on paras jne, kun tämä yksi miekkonen alkoi surkutella suureen ääneen.

”Se on kyllä niin että sillon ku oli naimisissa, niin oli kyllä elämän avaimet kädessä. Oli perheauto ja mökkipaikka ja kaikkee. Ja ku ero tuli, niin mitää ei jäänyt.”

Koitin rohkaista miestä, että niinhän se elämä voi heitellä, mutta mistä sitä tietää kuinka mukavaksi huominen voi osoittautua? Etenkin jos itse tekee kaikkensa että näin kävisi.

”Niin, voihan se elämä hyväksikin kääntyä, jos Jumala suo.”

Tässä vaiheessa päätin lähteä saunasta. Kukin saa uskoa minun puolestani ihan mihin tahtoo, mutta tässä tapauksessa tuosta uskosta ei kyllä selvästikään ollut mitään hyötyä tuolle kaverille. Uskoisi ihan ensin vaikka itseensä.

”Ero tuli”

Mistä se muka tuli? Ihan kuin mies ei olisi itse ollut mitenkään osallisena parisuhteen päättymiseen. Asioita vain muka tapahtuu eikä niihin pysty vaikuttamaan mitenkään. Tätä, arvoisat ihmiset, sanotaan uhriutumiseksi. Uhriutuminen on asenteen syöpä. Se vie kaikki voimasi, vapautesi ja uskosi kunnes olet vain katkera kääkkä ja valmis kuolemaan. Uhriutuminen kieltää sinulta unelmat, se kieltää sinulta omat vahvimmatkin ominaisuutesi. Se kuiskaa korvaasi joka käänteessä, että et tule onnistumaan, koska olosuhteet ovat niin sinua vastaan. Se osoittelee kaikkia heikkouksiasi ja vähättelee onnistumisiasi.

Mutta mitä ihmiselle tapahtuu kun luopuu uhrin asemasta?

Otetaan nyt vaikka tämä parisuhteen päättyminen, josta esimerkkimiehemme valitteli. Useimmilla meistä on ollut parisuhde, joka on päättynyt ja se on vetänyt miehen maan rakoon. Mahdollisesti siihen on liittynyt vielä toinen mies, joka oli exälle mielekkäämpi. Mitä silloin on helppo tehdä? Haukkua exä luntuksi, vetää äijää turpaan ja vihata molempia katkerasti. Kuka hyötyy tästä?

Ei kukaan.

Oli syy parisuhteen loppumiselle mikä hyvänsä, minun neuvoni on, että ota täysi vastuu siitä. Se on kivuliasta, mutta siinä on toivon ja kasvun siemen. Sillä siinä vaiheessa kun pystyt sanomaan peilin edessä, että oli MINUN syytäni, että Päivi-Mirjami lähti, olet taas oman elämäsi herra. MINUN SYYTÄNI, EI KENENKÄÄN MUUN. Ei pomon, joka aiheutti minulle töissä stressiä. Ei kavereiden, jotka vaativat kaljalle harva se ilta. Ei sen miehen, josta Päivi-Mirjami on nyt kiinnostunut. Eikä eteenkään Päivi-Mirjami itse. Tuona hetkenä voi ottaa oman elämänsä hallintaan ja sanoa: Ok, mä tyrin tosi pahasti tämän jutun, mutta en tyri ensi kerralla, koska otan opikseni. Painotan vielä, että tämä on asennekysymys. 

Kaikki tarvitsee suruaikansa, mutta sen jälkeen pitää katsoa peiliin ja kuulustella itseään. Mitä minä tein niin väärin ja mitä se toinen mies tekee niin oikein? Tajuanko oikeastaan mitään siitä, että mitä naiset odottavat parisuhteelta? Jos en tajua, niin miksi en tajua? Olenko edes yrittänyt ottaa selvää? Olenko ikinä lukenut kirjaa aiheesta, tai edes yhtä kunnollista artikkelia? Miksi en? Oliko hän ylipäätään minulle sopiva nainen? Olisiko minun pitänyt olla enemmän varuillaan jo parinvalintavaiheessa?

Erot ja muut vastaavat henkilökohtaiset tragediat eivät tipahda taivaasta, ne ansaitaan itse. Halusimmepa tai emme, me olemme kaikki oman onnemme tai epäonnemme seppiä. Kaikki se mitä teemme ja mitä jätämme tekemättä, vaikuttaa elämäämme ja muihin ihmisiin.

Jos et ota itse vastuuta omasta onnellisuudestasi, saatat joku päivä istua itse Aalto Alvarin saunassa rypemässä itsesäälissä. Jos Jumala suo :P

Jake on onnellinen, tai ainakin näyttelee.

Kuvalähteet:

http://www.kotiharjunsauna.fi/images/img005.jpg

http://s1.hubimg.com/u/1555372_f520.jpg

http://carlochong.files.wordpress.com/2009/11/jake-gyllenhaal-smile-large.jpg