Ruumiinkuva ja huonot mantrat

Tervetuloa AA-kerhon tapaamiseen.

Hei! Minä olen Simo ja minulla on minäkuvan häiriö. Tai ainakin oli. Nyt kerron kuinka pääsin siitä irti.

Tällainen olen: 180 cm, 73 kg, urheilullinen 28-vuotias mies.  Elopainoni on ollut vuodesta 2002 72 kg +/- 3kg. Painoindeksi 22-23 kieppeillä ja rasvaa noin 11%.

Tällaisena näin itseni: Heikko, laiha, läpipaskoja, "kuivan kesän orava" (- joskin ketterä ja nopea)

Jep, en ole mikään puhelinkopin kokoinen tankki, mutta en piru vie ole mikään riisitautinenkaan. Miksi sitten koin olevani sellainen?

Kerronpa ensin liikuntataustastani.

Mennäänpä ajassa taaksepäin. Kun olin lapsi, niin minä en harrastanut liikuntaa. Tai no, kyllähän kaikki Säynätsalossa pelasi ainakin jonkun verran koripalloa, mutta minä en koskaan liittynyt urheiluseuraan tai alkanut harrastaa mitään liikuntaa järjestelmällisesti. Minä olin se poika joka haaveili dinosauruksista, pelasi tietokoneella Civilizationia ja X-Wingiä, sekä kävi kuvataidekoulussa. Lukioaikakin meni pitkälti pitkätukkaillessa ja roolipelatessa, ei edelleenkään mitään liikuntaa. Ihme hippeilyä vaan :D

En ole koskaan ollut mikään varsinainen koulukiusattu, mutta olin mieltänyt itseni siihen porukkaan kuuluvaksi, jota vahvemmat tönivät ja nöyryyttivät. Minusta oli kasvamassa nuori, vihainen mies - täynnä maailmantuskaa ja oikeudenjanoa. Päätin, että nyt saa tönittävänä oleminen loppua. Ja niin aloin harrastaa Hokutoryu Ju-Jutsua. Sitä mukaa, kun aloin löytää omaa koordinaatiokykyä, voimaa, kestävyyttä ja taitoa, ryhtini oikeni ja huomasin että minullehan on ilmestymässä lihaksia. Hallelujah, brother! Myöhemmin tuli kuvioihin sitten kestävyysharjoittelu ja armeijan jälkeen myös voimaharjoittelu. Asenteeni liikuntaa kohtaan oli kuitenkin sellaista verenmaku suussa ja räkä poskella tyylistä - "ei tästä ole tarkoituskaan nauttia"-settiä.

Nykyään harrastan juoksua ja painonnostoa - ja nautin niistä todella. Tarkoitus olisi myös palata historiallisen miekkailun piiriin, kunhan taas innostun ja saan aikaiseksi.


Tässä on nyt tarpeeksi - ellei liikaakin - pohjustusta aiheemme pihville, joka löytyy psykologian puolelta.

Kuten otsikossakin jo paljastan, minulla oli pitkään huono mantra. Se oli: "Minä olen laiha, tällainen kuivan kesän orava". Olin oppinut sen mummoltani*, joka tapasi tuumata lapsena hänen luona vieraillessani, että "Oletpas sinä laiha. Syö nyt niin et ole tuollainen kuivan kesän orava" yms. Ja sitten kun sitä aikani kuuntelin, niin aloin toistella sitä itsekin. Ja minä uskoin siihen. Uskoin siihen niin vahvasti, että toteutin sitä ihan näihin vuosiin saakka. Itsensä toteuttava ennustus.

En oikeastaan osaa määritellä tarkemmin, että missä vaiheessa tajusin tämän mantrani. Osittain siihen liittyi ainakin se, kun eräs neiti-ihminen ilmaisi huomanneensa minut miehenä. Tämä on sinäänsä eri tarina, mutta olin säästynyt melkeinpä siihen asti kulloistakin seurustelukumppaniani lukuunottamatta naisten kehuilta ulkonäköni suhteen. Kai jonkunlainen ukkomiehen aura oli pitänyt heitä loitolla? En millään uskonut, että olisin oikeastaan minkään näköinen naisten silmissä - vaikka seurustelin. Ja koska uskoin näin, kumppaniltani saamani kehut teilasin "epäuskottavana liirumlaarumina, vakiolausekkeina joita vaan kuuluu sanoa". Yksi hyvä ystäväni, joka on kuin veli minulle, auttoi minua hyvin eteenpäin kun tajusin itse tuon mantrani. Hänellä oli ollut oma vastaava, mutta eri aiheesta. Olen hänelle hyvin kiitollinen ja oikeastaan hänen innoittamana kirjoitan tätäkin tekstiä - siinä toivossa että onnistuisin ehkä auttamaan jotakuta oivaltamaan jotain tärkeää itsestään.

Oli hämmentävää herätä siihen, että hei - minähän näytän oikeastaan ihan hyvältä! Ja hitto, onhan se kyllä niinkin, että olen painimatolla pistänyt nippuun monta kymmentä kiloa itseäni isompia äijänköriläitä ja nostanut heitä enemmän penkistä rautaa. Ja palaset loksahtivat paikoilleen. Minä en olekaan mikään pieni ja heikko rimpula, vaan vahva mies. En missään nimessä vahvin, mutta niin vahva, että voin olla ylpeä itsestäni. Ja kun tämän tajusin, niin pidin itseäni aivan lapsellisena ja typeränä, kun olin edes saattanut kuvitella jotain muuta. Mutta niin se vaan ihmisen mieli on ihme värkki - kaikenlaiseen fiktioon se taipuu.

Jos mietit itseäsi, niin onko sinulla jokin negatiivinen mantra jota toistelet, tai muuten vaan rajoittava uskomus itsestäsi? Yleensä ottaen meillä kaikilla on lukuisia. Onko sinulle istutettu jokin uskomus, joka rajoittaa hyvinvointiasi tänäkin päivänä? Ehkä sen on takonut päähän vanhempasi, joku vanha koulukaveri, satunnainen tyyppi baarissa, puoliso, ex-tyttökaveri, työkaveri, sinä itse...

"Olen ruma"
"Olen lihava"
"Olen tyhmä"
"Olen laiska"
"En osaa mitään"
"Olen kömpelö"
"En ole urheilullinen"
"En osaa laulaa"
"Minulla on pieni kulli"
"En osaa puhua asioistani"
"En ole viehättävä"
"En pysty sitoutumaan"
"Minä tyrin aina kaiken"
"Kukaan ei pidä minusta"
"En osaa tanssia"
"Olen aina pahalla päällä"
"Kaikki vieroksuvat minua"
"Olen sosiaalisesti avuton"
"Ei musta ole mihinkään"
"En ole hauska"
"Olen juro juntti"
ja niin edelleen ja niin edelleen...

Mietipä mitä tapahtuisi, jos saisit purettua itsestään tuollaisen uskomuksen. Vaikka olisi ylipainoinen, niin ei olisikaan enää lihava ällöttävä läski, vaan olisi vain tällä hetkellä muutama kilo liikaa. Miettikää mikä ero! Niistä muutamasta väliaikaisesta liikakilosta pääsee kyllä, eivät ne ole mikään elinkautinen, toisin kuin tiedostamaton identiteettiin juurrutettu leima.

Jos tuollaisen negatiivisen uskomuksen onnistuu spottaamaan ja tekee töitä, niin sen pystyy irrottamaan omasta identiteetistä. Niin kauan kuin uskoo vakaasti olevansa kuivan kesän orava tai läskiperse, niin on sitä - eikä muuksi muutu. Mutta kun tuon häiriötilan minäkuvassa saa oikaistua, niin saattaa huomata aivan loistavia asioita itsestään ja mahdollisuuksia elämässään. Ja jos näissä ei pääse omin avuin eteenpäin, niin asiantuntevia ammattilaisia löytyy kyllä. Minulla on ollut etuoikeus päästä nauttimaan vielä aivan erityisistä NLP-menetelmistä, joilla uskomusjärjestelmääni on kartoitettu ja joiden avulla esim arvojen ja käytökseni ristiriitaisuuksia on ollut helpompi karsia. Pimp my brains, homie!

Minä pidän myös toista blogia, joka kertoo tavallaan yhden positiivisen mantrani ja uskomukseni käytännönseurauksista. Minä uskon, että pystyn tekemään ihan mitä vaan (ja minulle tapahtuu jännittäviä asioita). Ja niinpä minä sitten teen, vaikka minun ei koulutuksen puuttuessa kuuluisi osata. Ja jännää riittää.

Kukaan ei tule muuttamaan elämääsi puolestasi. Lakkaa surkuttelemasta sitä, mitä et ole tai mitä sinulla ei ole. Jos haluat olla jotain muuta kuin olet nyt, niin ryhdy sellaiseksi. Meidän persoonamme kehittyy jatkuvasti joka tapauksessa, joten miksi sitä ei muuttaisi haluamaansa suuntaan tietoisesti?

*) en todellakaan ole katkera mummolleni - ei hän varmasti tarkoittanut istuttaa päähäni tuollaisia ajatuksia. Kyseessä taisi olla ennemmin etelä-pohjalainen tapa keskustella :D

Kuvalähteet:
http://img.dailymail.co.uk/i/pix/2007/06_02/49GamesDM_468x354.jpg